Tammikuu 2004
Lauantai 31.1.2004
Olipas mukava nukkua omassa sängyssä. Aamupäivä menikin sitten sarjakuvien, nyyssien ja blogien lukuun, ja sitten edellisen viikon tapahtumien kirjaamiseen tänne.
Pieni matkaraportti tuossa alla, siis.
Myöhemmin
Ja äh, kerrankin kiva blogimeemi:
Tee oma kartta, jos
kiinnostaa.
Hämmentävän vähän noita maita sitten oli. Selvä keskittyminen
Eurooppaan on myös havaittavissa.
Perjantai 30.1.2004
Taas nukuin aamulla pitkään, mutta en onneksi saanut krapulaa.
Aamuäivä sujui muuten hyvin, mutta Annen luottokortti juuttui Orsay Villen lippuautomaattiin ja sitä sitten kävi ihmettelemässä kolme tyyppiä, ennen kuin löytyi pihdit ja kortti saatiin ulos.
Lähdimme kokouksesta ajoissa, ehtiäksemme varmasti koneeseen. Ranskalaisista kun ei tiedä, milloin ne aikovat lakkoilla. Parin päivän lakko oli haitannut liikennettä Orlyn kentälle, mutta me lensimme Charles De Gaullelta, ja pääsimme sinne hyvin. Kotimatkan aikana tosin juttujen taso laski varsin alas, ja olinkin varsin onnellinen päästessäni lopulta kotiin.
Noin kokonaisuutena matka oli hyvä, vaikka väsyttävä. Olisin voinut katsella kaupunkia enemmän, mutta tuskin se sieltä mihinkään katoaa, ja Mirva pitää ottaa mukaan ensi kerralla. Töitä näyttää ainakin riittävän, ja ihmisten tapaaminen kasvokkain helpottaa keskustelua varsin paljon.
Torstai 29.1.2004
Aamulla oli taas minua kiinnostamattomia esitelmiä, joten ajattelin, että olisin voinut vähän jatkaa turistin leikkimistä. Vielä mitä, nukuin puoli kymmeneen ja painuin suoraan kokoukseen.
Tänään kokousväsymys alkoi selvästi painaa enemmän, mutta vielä piti jaksaa kokouspäivällinen. Sorsa oli hyvää, ja viiniäkin kului sopivasti. Jatkoimme vielä hetken muutaman suomailaisen ja yhden Jodrell Bankin ihmisen kanssa. Tämä oli varautunut kameralla ja saatan jopa saada jossain vaiheessa kuvia.
Keskiviikko 28.1.2004
Kokous oli edelleen tylsä, mutta sentään livistimme ennen meitä kiinnostamattomia puheita ja ehdin sitten käydä sekä kaupassa (joka oli hotellia vastapäätä, jee, sain hammastahnaa ja syötävää huoneeseen) että Eiffel-tornilla.
Torni oli sinänsä vaikuttava, mutta en yksin viitsinyt kauhean pitkään katsella sitä. Jotenkin sen tuntui kuitenkin hukkuvan sinne kaupungin talojen väliin, vaikka talot eivät olleetkaan kovin korkeita.
Aurinko paistoi ensimmäisen kerran puolipilviseltä taivaalta. Tämä oli mukavaa vaihtelua räntäsateeseen, ja ilmeisesti muuta Keski-Eurooppaa vaivannut lumimyrsky kiersi Pariisin kokonaan.
Ihmettelin tornilla, missä kaikki pariisilaiset oikein ovat, kun tornin liepeillä näkyi vain muutama turisti, ja junakin oli ollut varsin tyhjä. Tämä selvisi sitten kymmenen minuutin päästä, kun pääsin illan ravintolamme lähelle Montmarteen: kaikki ihmiset olivat siellä kaduilla ja metrossa. Hassun alueellista tämä ihmisten jakautuminen.
Ravintola oli mukava, ja täynnä lähinnä amerikkalaisia, jostain syystä. Paikan nimi oli Chartier, ja se oli kuulemma maailman ensimmäinen pikaruokala. Ruoka tulikin nopeasti, ja se oli sekä halpaa että hyvää. Skumppakin meni alas. Tällaisia pikaruokaloiden pitäisi olla.
Tiistai 27.1.2004
Kävin taas hotelliaamiaisella. Eilen olin selvästi ollut liian unessa aamulla, koska tajusin taas, että croissant ja kuppi teetä on varsin vähän kuuden euron aamiaiseksi. No, söin ne kuitenkin, ja painuin takaisin kokoukseen.
En sitten tehnytkään muuta kuin kokoustin ja kävin syömässä kaupungilla. Enkä ehtinyt ostaa hammastahnaa. Kokouskin pääsi tylsään vaiheeseen.
Maanantai 26.1.2004
Kaupunkikävelyä haittasi hieman seitsemältä alkanut rankkasade, joka jatkui koko päivän. Heräsin jo kuudelta kadulta kuuluviin lastinsiirto-operaatioihin: paikallisia liikkeitä täydennettiin näin aamusta ja ylimmässä kerroksessa olevaan huoneeseeni kuului kaikki meteli kadulta. Jee.
Kaupunkikävelyni oli siis hieman lyhyt, enkä viitsinyt valokuvatakaan paljon, koska kamera olisi kastunut. Näin kuitenkin Notre-Damen ulkopuolen ja Pompidou-keskuksen - olin kuitenkin väärään aikaan liikkeellä, kirkossa oli joku rukoushetki, ja Pompidou-keskus oli vielä kiinni.
Hämmentävästi tajusin yhdistäväni molemmat kohteet en suinkaan oikeaan historiaan, vaan tarinoihin: Notre-Damesta tuli ensimmäisenä mieleen Quasimodo, ja Pompidou-keskuksen liukuportaat saivat minut odottamaan aika-avaruusagentti Valerianiin törmäämistä, vaikka olinkin auttamattomasti myöhässä. Onkohan tämä nyt tervettä kulttuurinharrastusta? Ei varmaan, mutta syytän koulujen tylsää historianopetusmetodia enkä suinkaan omaa sivistymättömyyttäni.
Ostin viikon lipun metroasemalta, jotta liikkuminen Orsayhyn olisi helpompaa. Fiksulla ranskalaisella logiikalla viikon lippu on aina maanantaista sunnuntaihin, joten en olisikaan voinut ostaa tätä lippua tullessani maahan. Junat toimivat taas hyvin, vaikka asemalle olikin monta sisäänkäyntiä ja hotellista bongaamani kokousihminen ei ollut kauhean iloinen opastaessani hänet kauemmaksi kuin olisi ollut tarve. No, aina voi kämmätä...
Kokous oli varsin tavanomainen Planck-kokous, kauheasti ison skaalan puheita, ja juttelua ihmisten kanssa. Kokkarit illalla olivat mukavat, ja sain puhuttua tärkeistäkin asioista päivän aikaan.
Loputkin meidän ryhmämme edustustosta saapuivat paikalle illalla, mutta emme nähneet vielä. Meninkin aika suoraan unille päästyäni hotelliin, kokousmatkoilla suhteellisten tuntemattomien ihmisten kanssa kommunikointi vierailla kielillä on minusta varsin rasittavaa.
En ehtinyt ostaa hammastahnaa.
Sunnuntai 25.1.2004
Aamulla piti kirjoittamani tänne, mutta uhkaava Pariisinmatka sekoitti pään varsin totaalisesti, joten kirjoittelen tätä alunperin Pariisissa, pienessä ja suhteellisen rupuisessa hotellissa.
Tuo matkalevottomuus on kumma: tunnun saavan sen ennen joka matkaa, varsinkin tuntemattomiin paikkoihin, ja olen varsin ärsyttävä ihminen silloin. Mietin, mikä kaikki voi mennä pieleen, ja kuitenkin siellä on vain tylsää, ja niin edelleen. No, onneksi se menee ohi, kun matka alkaa.
Nyt kuitenkin vitutus meinasi nousta jo ennen koneeseen pääsyä: lento oli vahvasti ylibuukattu ja virkailija check in -tiskillä kysyi, haluaisinko saada 150 euroa ja lentää samalla Frankfurtin kautta suoran lennon sijaan. Eipä nyt oikein napannut tuo, kun muutenkin arviooni kuului hotellilla jo yhdeksältä illalla oleminen, ja kierto olisi tuonut pika-arvioni mukaan ainakin kolmisen tuntia lisää. Otin siis lipun, ja sain kuulla, että paikkaa ei voitu varata siitä, vaan se pitäisi tehdä portilla. Äh. No, loppujen lopuksi sain kuitenkin paikan. Se olikin sitten varsin suosittu, eli jollain muullakin oli sama paikkanumero. Tämä selvisi kuitenkin ja loppulento sujuikin mukavasti.
Paitsi ruokailu. Ennen sitä on sentään Finnairillakin saanut jotain muutakin jälkiruokaa kuin yhden pahaisen karkin, ja sämpylän päälle edes sulatejuustoa. Äh. No, sentään selvisin loppumatkasta torkkumalla, kun ei ollut edes tarpeeksi lukemista matkassa.
Junamatka kentältä hotellille ei ollut aivan niin triviaali, kuin olin kuvitellut: lippuautomaatti ei syönyt Visa-korttia mitenkään päin, joten jouduin ostamaan lipun kassalta. Yritin puhua ranskaa, mutta myyjä vaihtoi heti englantiin. Sain lipun, ja kävelin junaan. Siellä näytti olevan mukavan väljää, mutta jo toiselta pysäkiltä väkeä ahtautui sisään aika lailla juuri sen verran kuin junaan oli mahdollista ahtaa - jossain oli ollut juuri jotkut messut, ja siis sunnuntaina illalla oli hyvin loogista, että juna oli tupaten täynnä.
Hotelli löytyi sitten parin eksymisen jälkeen - lähdin ensin metroasemalta väärään suuntaan ja löydettyäni lopulta oikean kadun, en nähnyt hotellin ovea ennen kuin kolmannella ohituksella. Hyvä puoli tässä oli se, että näin Pariisia edes vähän enemmän, ja löysin useamman sarjiskaupan.
Hotelli olikin sitten varsin pieni ja rupuinen, mutta sentään hyvin keskustassa. Huoneessa ei ollut edes telkkaria, tuota liikematkaajan parasta ystävää, mutta pahin pettymys tuli, kun avasin huoneessa olleen pienen jääkaapin kallista mutta virkistävää baarikaapin sisältöä odottaen: kaappihan oli typötyhjä eikä edes seinässä kiinni. Pahuksen gallit. Päätin uhmata saamiani hyviä neuvoja ja join vesijohtovettä janooni. En kuollut ainakaan heti, joten sai kelvata.
Valokuvat huoneen ikkunasta eivät onnistuneet kauhean hyvin, koska ulkona oli (hyvin yllättäen myöhään illalla, talvella) pimeää. Laitan kuvia jossain vaiheessa intternettiin, kunhan ehdin.
En ole koskaan ollut Pariisissa aiemmin, ja olen kuullut sekä sitä kehuvia että haukkuvia mielipiteitä. Ensivaikutelmani oli moderni länsieurooppalainen suurkaupunki, ja pelkäämäni kielitaidottomuus ei ollut ensimmäisenä päivänä mikään ongelma.
Hotellissa tajusin unohtaneeni yhden asian: hammastahnaa minulla ei ollut. Seuraavan aamun kaupunkikävelyyn piti siis sisällyttää myös kaupan etsiminen. Kokous alkoi vasta kahdelta, joten mitään kiirettä maanantaiaamuna ei pitäisi olla.
Keskiviikko 21.1.2004
Tänään duunin printtausongelmat selvisivät viimein, huomenna saan haettua posterit ensi viikon kokoukseen. Sentään, menihän siinä kaksi päivää turhaan säätöön. Olisi ollut helpompaa kun olisin heti tehnyt ohjeen mukaan enkä yrittänyt olla liian fiksu.
Eilen kävimme Mirvan ja veljeni kanssa katsomassa Kill Billin, vihdoinkin. Oli näet viimeinen päivä sillä Finnkinolla. Pidin elokuvasta, vaikka jossain vaiheessa tuli mieleen, että voisiko Tarantino joskus tehdä leffoja, joiden pointti ei ole tappaminen tai rikokset. (Ehkä se on tehnytkin ja muistan vain väärin.) Tunnelma ja rytmitys olivat hyviä, ja varsinkin verrattuna edelliseen näkemääni elokuvaan Once Upon a Time in Mexico tämä oli mestariteos. Edes elokuvan jakaminen kahteen osaan ei oikeastaan harmita, ensimmäinen osa oli juuri sopivan pituinen.
Suuri osa huvista oli tunnistaa eri lajityyppien elementtejä, ja nauroin niille usein. (En kovin ääneen, ei leffassa saa häiritä muita.) Länkkäriteema oli hyvin saatu mukaan. Eihän Tarantino mitään uutta tehnyt, mutta hyvin oli leffa tehty.
Janka kirjoitti maanantaina hyvin koulukiusaamisesta. Hyvä niin, ja aiheesta pitäisi olla enemmän muuallakin - ei se kiusaaminen liene mihinkään hävinnyt, vaikka nyt onkin kaikenmaailman idolseja ja terroristeja lehtiinkin.
Sunnuntai 18.1.2004
Tiistanan ja keskiviikkona uhannut flunssa ei sitten tullutkaan kuin yhdeksi päiväksi. Torstaina kävin miekkatreeneissä, ja tilasin miekan. Kunhan se nyt tulee, niin on paljon mukavampi treenata, olen tähän asti lainannut Jarin miekkaa, mutta kyllä oma harrasteväline on aina oma harrasteväline.
Torstaina treeneistä tullessani sain kyydin Otaniemeen ja kävelin sieltä kotiin. Hämmästyin Tapiolan ohi kävellessäni sen autioutta. Siinä oli se iso ostoskeskus, jossa on vaikka kuinka monta kauppaa (vaikkakaan ei kai kauhean montaa ravintolaa) ja jo kymmenen aikaan illalla se on täysin pimeä eikä siellä liiku kukaan. Tapiolan seudulla asuu kuitenkin nelisenkymmentä tuhatta ihmistä, missä ne kaikki ovat?
Joo, tiedän: ne ovat kylminä arkitalvi-iltoina kotona joko nukkumassa tai menossa nukkumaan, perjantaihan on taas työpäivä. Ei siellä silti lauantaisinkaan kauheasti tapahtumaa ole. Jotenkin kummallista, vaikka kyllähän minäkin nykyään liikunnan lisäksi olen lähinnä kotona.
Kaunista siellä ulkona kyllä oli. Olen miettinyt, että kameraa pitäisi kantaa koko ajan mukana, niin saisi otettua kuvia hyvistä kohteista. Nykyinen kamera on kuitenkin vähän liian iso rohjo koko ajan mukana kannettavaksi, ja se on myös liian hidas tilannekuvien ottoon. Ehkä sitä joskus voisi ostaa pienemmän, ja sitten vielä isommankin, niin olisi joka tilanteessa hyvä kamera.
Niin, miekkailusta vielä: kävin eilen ensimmäisen kerran vapaaharjoituksissa. Se oli hyvä kokemus, varsinkin kun olin sopinut Joonaksen kanssa menosta, niin oli varma harjoituspari. Treeneissä oli Gyu poislukien kuusi ihmistä, mikä vaikutti varsin sopivalta määrältä. Opettelimme drillejä 1-3. Näistä olin oppinut kakkosen jossain määrin alkeiskurssilla, ja ykkösestä oli jonkinlainen haju. Kolmoseen törmäsin oikeastaan ensimmäisen kerran viime torstaina, enkä kyllä vieläkään oppinut sitä: hyökkääjän tekemä käsien sitominen on kovin hankalaa, ja minusta olisi helpompaa tehdä jotain muuta siinä.
Tuonne harjoituksiin menosta tuli oikein mukava tunne. En koskaan ole kauheasti harrastanut liikuntaa, mutta olen yrittänyt. Olen käynyt säännöllisesti lähinnä kerran viikossa pelattavassa lentiksessä, joka on jatkunut jo vuosia, mutta kerran viikossa liikkuminen on aika vähän. (Ja nyt on ollut taukoa, viimeksi perjantaina, kun ensin kämmäsin ajan tunnilla ja sitten ei tullut bussia. Äh.) Olin parisen vuotta aikidossa, ja se oli hauskaa, mutta ei tarpeeksi hauskaa, että olisin jaksanut lähteä useamman kerran viikossa treeneihin. Miekkailu on nyt jatkunut marraskuun alusta, ja eilen huomasin laskevani, että voisin käydä treeneissä kaikkina muina päivänä paitsi perjantaina ja sunnuntaina. Tajusin tässä vaiheessa, että ehkä voisin olla välillä myös kotona, mutta silti oli mukava huomata, että on olemassa liikuntaharrastus, johon viitsin lähteä useampana päivänä viikossa, ja vielä lauantaisinkin. Viikonloput kun ovat sopivia koko päivän lököilylle.
Keskiviikko 14.1.2004
Viikonloppu oli mukava. Joululoman jälkitunnelmissa sunnuntaina en jaksanut edes laittaa vaatteita päälle, vaan olin koko päivän pyjamassa. Oikein hyvä lököpäivä.
Eilen päätin sitten, etten enää kärsi huimauksesta ja pahasta olosta ja menin miekkatreeneihin. Olin ajatellut kysyä miekkojen tilaamisesta, mutta Guy ei ollut paikalla. Sain kuitenkin kokeiltua paria miekkaa, ja luulen tietäväni millaisen haluan. Eiköhän sitä ehdi sellaisen tilata myöhemminkin. Treenit olivat hyvät ja raskaat, olin parin pelin jälkeen aivan hengästyksissä ja mahaa pisti. Aloitimmme nelosdrillin opettelua, mikä oli myös hyvä asia - osaan kakkosen jotenkuten ja minulla on ykkösestä joku käsitys, mutta muita en ole tainnut nähdäkään.
Tänään töissä sitten alkoi huimata ja oli paha olo. Mietin jo hetken, voisiko se olla aivotärähdyksen jälkiseurauksia, mutta se taitaakin olla ihan rehellinen flunssa. Töissä oli lämpöä 37,0, mikä on minulle paljon, ja kotona toisella mittauksella 37,2. Äh. Ei olisi aikaa olla kipeä, mutta en haluaisi olla myöskään näin puolikuntoinen.
Kristiina mainitsee tammikuun 9. päivän kohdassaan "leimahdukset", ja Janka puhuu niistä myös. Olen kokenut satunnaisesti hassuja tunteita, kuin maailma olisi hyvin selvä ja kaunis, ja luulen, että nämä ovat samoja mistä Kristiina ja Janka puhuvat. Olen Jankan kanssa samaa mieltä siinä, etten tunne niitä millään tavalla seksuaalisina, vaan ne ovat jotain aivan muuta.
Tällaisina hetkinä tunnen olevani yhtä maailman kanssa, ja sen kummallisuus ihmetyttää minua. Luulen, että nämä ovat niitä, joita voisi sanoa uskonnollisiksi kokemuksiksi; minä en ole osannut ajatella niitä muina kuin aivojeni hassuna konfiguraationa.
Mukavia ne silti ovat. Olisi kiva jos niitä tulisi muulloinkin kuin kävellessä jostain yksin kotiin päin, yleensä vielä yöllä. Olisi ehkä sittenkin pitänyt ryhtyä aivotutkijaksi eikä tähtitieteilijäksi... Tunne on sillä tavalla myös hassu, että sitä on ollut vaikea kuvailla, enkä ole puhunut siitä oikein. Kristiina, jos luet tätä, niin joo, kyllä niitä siis on muillakin.
Muutenkin ihmisaivot ovat mielenkiintoiset. Tietoisuus on minusta aivan käsittämätön, enkä ole nähnyt sille oikein mitään edes sinne päin olevaa selitystä. Sinänsä tuntuisi siltä, että se on vain illuusio, mutta en osaa perustella tätä sen tarkemmin.
Toinen hassu asia on se, että on kovin vaikea kuvitella mitään missään muussa mittakaavassa kuin juuri tässä missä yleensä elämme: noin millimetristä satoihin metreihin. Tällä välillä suurin osa vuorovaikutuksista on sähkömagneettista, ja kvanttifyysiset hiukkas- ja aaltovaikutukset eivät näy. Toisaalta taas Maapallon pyöreyskin on hankalammin havaittavissa, ja suuremmat asiat, kuten Linnunrata, ovat jo aivan liian suuria tajuttaviksi helposti.
Minusta on todella hyvä asia, että meillä on keinoja nähdä näitä muita mittakaavoja. Se ei kuitenkaan tee niiden tajuamisesta lainkaan sen helpompaa, ja välillä jään tuijottamaan asioita yrittäen mielessäni nähdä niiden atomit ja molekyylit. Yöllä (ja välillä päivälläkin) katselen taivasta ihmetellen, miten joku on voinut katsoa taivaalla näkyviä pisteitä ja keksiä mitä ne todellisuudessa ovat. Minultakin varmasti menisi nykytiedoillanikin sormi pitkäksi aikaa suuhun, jos minun pitäisi itse vaikka ennustaa kuunpimennykset entisistä havainnoista, muiden planeettojen radoista puhumattakaan. Ja nämä pystyy tekemään jossain määrin jopa ihan paljain silmin tehdyillä havainnoilla. Olivat ne vanhatkin tieteilijät (ja papit) aika epeleitä.
Kaiken tämän luonnontieteen lisäksi on sitten vielä ihmisten muodostama yhteiskunta. Yritän välillä miettiä, miksi ihmiset tekevät mitä tekevät, mutta minusta on kovin vaikeaa keksiä, mitä muut ajattelevat ja hieman tähän liittyen miten maailma toimii. Välillä se on kyllä kovin hankalaa, mutta joskus luulen keksineeni jotain tähdellistä. Tämä tunne menee kuitenkin yleensä pois, kun yritän selittää sitä muille, joko selittämällä tai kirjoittamalla sitä paperille. Hankalaa.
Perjantai 9.1.2004
Enpä mennyt sitten vielä lentikseenkään tänään, vähän huimasi aamulla. Harmittaa, ja lihasjäykkyydet alkavat tulla taas esiin.
Janne kirjoittaa blogissaan kuolemasta ja ettei enää pelkää sitä. Hyvä asenne, ja selkeinä hetkinä ajattelen itse aika lailla samoin. Ei niin, että haluaisin kuolla, maailmassa on paljon kivaa nähtävää ja tekemistä jäljellä, mutta ei kuolemaa tarvitse silti pelätä.
Asiaan hieman liittyen, jossain vaiheessa minusta oli kovin rauhoittavaa tajuta, etten millään vain voi ehtiä tekemään kaikkea. En tiedä, ovatko muut tajunneet tämän jo kauan sitten, mutta minua ainakin lohdutti ajatus, ettei tarvitse kiiruhtaa koko ajan ja miettiä mikä jää tekemättä. Ehkä tällä on jotain tekemistä sen kanssa, että olisi kiva, jos transhumanistit olisivat jossain määrin oikeassa, ja voisin elää paljon pidempään kuin nyt.
Tiistai 6.1.2004
Ja taas vapaapäivä. Näihinhän voisi tottua.
Sannan synttäribrunssi tänään oli mukava bile. Aikaisin aloittaminen (nämä alkoivat kello 11) on minusta mukavaa, ja bilettää voi useamman tunnin. Hyviä aleksanterinleivoksia ja homejuustopipareita, ja paljon kivoja ihmisiä.
Toinen, ei niin kiva juttu oli sitten illemmalla: kaaduin kotona ja löin pääni pöydänkulmaan. Sairaalakeikkahan siitä tuli, liimasivat haavan kiinni ja päästivät sitten kotiin, kun mitään lievää aivotärähdystä pahempaa ei kai ollut. Pahin efekti on varmaan se, että hiusten pesemistä pitäisi välttää mahdollisimman pitkään (sen haavaliiman takia), joten torstain miekka taitaa ainakin jäädä väliin.
Taidan olla tulossa vanhaksi: tämänkertainen kokemus asiasta ei tosin ollut lainkaan harmittava tai mitään, vaan ennemmin se huvitti minua. Sairaalassa sekä minua hoitanut hoitaja että lääkäri olivat selvästi joko minun ikäisiäni tai ehkä nuorempia. Missä vaiheessa minä tulin niin vanhaksi, että lääkärikin voi olla minua nuorempi, hä? Olkoonkin vain harjoittelija, mutta kuitenkin. Sama tunne tuli muuton jälkeen, kun tiskikoneen asentajat olivat nuorempia kuin minä. No, eipä tämäkään ole muuta kuin turha huomio - kohta alkavat palveluihmiset teititelläkin useammin, tai jotain.
Huomenna taas töihin. Nyt tuntuu dippakin etenevän paremmin, loma selkiytti päätä selvästi.
Maanantai 5.1.2004
Loma loppui sitten. Minulla oli kivaa, sain kerrankin nukuttua tarpeeksi. Pelasin myös tietokoneella, Grim Fandango loppui sitten, se oli kiva peli, vaikka pelasinkin sitä läpi pari vuotta.
Tänään metrossa matkalla miekkatreeneistä kotiin jäin pohtimaan mainoksia. Näin siinä useammankin tuotteen mainoksen, mutta en todellakaan ostaisi niissä mainostettuja tuotteita, ainakaan juuri nyt. En silti koe mitään ihmeellistä tarvetta matkata Tallinnaan tai käydä kuntosalilla, enkä usko tällaisten tarpeiden ilmaantuvankaan. Ehkä en ole kohderyhmää, tai jotain.
Sitten mieleeni tuli kohdennettu mainonta. Mitä jos noiden seinämainosten raha olisi kohdennettu paremmin (samalla toki kaikkien muidenkin mainostajien) ja näkisin vain mainoksia tuotteista, jotka kiinnostavat minua? Luultavasti saisin paljon enemmän mainosärsykkeitä, ja joutuisin käyttämään niiden katsomiseen enemmän aikaa. Ei kiitos kuitenkaan, saan kulutettua rahani ilmankin mainoksia.
Ehkä olen kummallinen, mutta en tosiaan tunnu asiaa ajateltuani tekeväni ainakaan tietoisesti ostopäätöksiäni suurista tavaroista mainosten perusteella. Ruokakaupassa käytän varsin vähän aikaa ajatteluun, ja silloin saatan hyvin ostaa jotain subliminaalisesti indusoitua tuotetta, mutta lähes kaikki hupirahani tuntuvat menevän asioihin, joita tuttavani suosittelevat.
Kummallista. Ostavatko ihmiset (noin yleisesti) niin paljon mainosten mukaan, että mainostus kannattaa? Vai onko kyse vain siitä, että on pakko mainostaa kun muutkin mainostavat? Luulisin, että jälkimmäinen on parempi selitys.
Tuttujen blogitrendejä vältellen en kirjoita seksistä enkä edes lopeta nettipäiväkirjaa.